Tämä sivusto koskee tuulivoimaa.

Ulvilan pitkä historia osa 1

Satakunnan maakunnassa Porin, Harjavallan, Kokemäen, Nakkilan ja Sastamalan naapurina Kokemäenjoen varrella sijaitsee eräs Suomen vanhimmista kaupungeista, Ulvila. Kaupunki kuuluu Suomen kuuden keskiaikaisen kaupungin joukkoon, ja sen perustamisvuosi 1365 tekee siitä Turun ja Porvoon jälkeen Suomen kolmanneksi vanhimman kaupungin. Ulvilan pinta on hieman yli 422 km² ja asukkaita kaupungissa on yli 13 tuhatta. Ulvilan kaupunki koostuu eri puolilla Kokemäenjokea olevista Friitalasta ja Vanhastakylästä.

Kokemäenjoen suiston alue on noussut jatkuvasti maankohoamisen vuoksi, minkä takia myös Ulvila menetti vuonna 1558 kaupunkioikeutensa, sillä kaupungin satama ja joku olivat muuttuneet kohonneen maanpinnan vuoksi kulkukelvottomiksi kauppa-aluksille, ja uusi aluekeskus perustettiin lähempänä merta olevan Porin alueelle. Ulvilan kunta on kuitenkin ottanut 2000-luvulla jälleen käyttöön sanan kaupunki nimityksessään. Ulvilan kaupunkiin liitettiin Kullaan naapurikunta vuonna 2005.

Alueen ja asutuksen synty

Noin 9500–9600 vuotta sitten Ulvilan alueelta vetäytyi jääkauden aikainen maajää, mutta tuolloin Ulvilasta ei tullut kuitenkaan vielä asutuskelpoista, sillä alueen päällä oli yli sata metriä syvä meri. Ulvilan alueen korkeimmat osat alkoivat nousta merenpinnan yläpuolelle vasta noin neljä tuhatta vuotta sitten, ja ensimmäiset asukkaat Ulvilan tienoille saapuivat kivikauden loppupuolella. Alueelta on löydetty jäänteitä noin 3000—3800 vuotta sitten eläneestä Kiukaisten kulttuurista.

Kivikautisen Kiukaisten kulttuurin asukkaiden merkittävin elinkeino oli kalastaminen ja hylkeiden pyytäminen. Tuolloin Ulvilan keskustan yllä oli vielä kolmekymmentä metriä merta. Varsinaisten varhaisten ulvilalaisten kulttuurikerrosta tutkimalla on havaittu, että myös he harrastivat samalla lailla kalastusta ja hylkeiden pyytämistä sekä metsästämistä. Pronssikaudella merestä kohonneet viljavat tasongot otettiin viljelykäyttöön. Tältä aikakaudelta on jäänyt merkkejä kiinteistä yksittäistaloista sekä silloisen kulttuurin taakseen jättämiä röykkiöhautoja.

Pronssikauden kukoistus

Ulvilan läheisyydestä Nakkilasta on löytynyt Suomen vanhin pronssiesine, keihäänkärki, joka on peräisin noin 1400—1200 vuoden takaa ennen ajanlaskun alkua. Kokemäenjoen suulahden alueella pronssikautta elettiin noin vuosina 1000—400 eaa. Tuon aikakauden loppupuolella Kokemäenjoen suun nykyisten kuntien alueelle koko maan vaurain asutusalue. Pronssiesineitä alueelta on löytynyt hyvin niukasti, mutta löytöjen osoittaman kiviesineiden käytön hiipumisen vuoksi pronssin käytön on täytynyt olla runsasta.

Kivikaudella hylkeenpyyntiä, kalastusta ja metsästystä harrastaneet pyyntikunnat luultavasti hajosivat pronssikaudella, jolloin yhteiskuntarakenne muuttui ja asutus harventui yksittäisiksi kiinteiksi taloiksi. Taloja on sijainnut Kokemäenjoen suun alueella noin kilometrin päässä toisistaan.

Pronssikauden jäljet näkyvät parhaiten uskonnon kautta, sillä tuolloin vainajat kätkettiin skandinaavisen mallin mukaisesti hiidenkiukaisiin eli valtaviin maan päällä oleviin kiviröykkiöhautoihin. Hiidenkiukaat olivat normaalisti noin kymmenen metriä halkaisijaltaan olevia matalia kekoja, joihin oli haudattu polttamalla yksi tai useampia vainajia. Alueen noin 360 kiviröykkiöhausta 35 sijaitsee Ulvilan alueella.

Rautakaudelta erämaaksi

Skandinaviassa rauta tunnettiin jo pronssikauden loppupuolella, ja näin oli nähtävästi myös Suomessa, sillä Nakkilan alueelta löytyneet raudasta valmistetut rannerenkaan on ajoitettu tähän aikaan. Raudasta ryhdyttiin rakentamaan teräaseita noin 400 eaa —50 jaa vallinneeseen esiroomalaiseen aikaan. Myös merenpinta jatkoi alenemistaan 20 metristä 15 metriin, ja merenlahti siirtyi Nakkilan alueelta Ulvilan alueelle. Alkanut rautakausi näyttää tuoneen mukanaan myös väestön taantumisen.

Joen suulahden alueen entinen kalastajaväestö on ilmeisesti kadonnut alueelta ajanlaskun alun jälkeisten ensimmäisten vuosisatojen aikana, sillä rannikolta ei tunneta tätä myöhempiä hautoja. Asutus hävisi tuolloin nähtävästi myös muilta Ulvilan ja Nakkilan pronssikauden vyöhykkeiltä alueelta löytyneiden esineiden iän perusteella. On arvoitu, että ajanlaskun toisen vuosisadan loppupuolella koko alue jäi lähes tuhannen vuoden ajaksi erämaaksi, jossa maankohoaminen jatkui ja joen liete ravitsi maaperää tulevaa viljelyä varten.